keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Kun mikään ei ole suorassa


 Autostrada halki Italian on tuiki tarpeellinen reitti, mutta toisinaan ei ole tarvetta sille. Yhteen reissuumme pääsimme lähtemään jo perjantaina, jolloin oli "pakko" etsiä yösija jostakin. Ajoimme Milanosta rannikolle Marina di Massaan, jossa olikin oikein mukavaa jaloitella. Pilvinen sää ei haitannut paikallisia rantakissoja, mutta me amatöörit olimme haudanneet uimapukumme liian syvälle kapsäkkeihimme. Tulipa taas oppia kantapään kautta.




Tauko jatkui ruokaostoksille. Oma verensokerini oli jo niin alhaalla, että meinasin saada itku-potkuraivarit juustotiskillä. Miksi ei kotona ole tällaisia?


Yösijamme oli pieni majatalo jossakin Carraran marmorivarastojen toisella puolella. Maisemat olivat hulppeat, tie paikoin auton levyinen eikä yhtäkään suoraa kohtaa ollut taatusti koko matkalla.

Vuoripurosta muutama ukko täytti vesiastioita, pyöräilijöitä löytyi näistäkin mäistä ja kuin jostakin tv-sarjasta olisi karannut kohtaus: pastori paimensauvoineen johdatti pientä joukkoa seurakuntalaisiaan ylämäessä, kirjaimellisesti kaidalla tiellä.



Yön aikana toivuimme kurvittelusta ja Luccan kautta ajelimme Pisaan tarkistamaan, pitävätkö huhut tornista paikkansa. Mikäli tallella olisi tyttäremme ottama kuva, voisimme toista väittää - hän sai tornin ikuistettua suoraankin.

Mutta kohti Ihmeiden aukiota ja tosi turistina muiden kaltaisten joukkoon.

Kastekappeli, torni ja muut rakennukset tutkimme vain ulkoapäin. Edes perheemme utelian kiipeilijä ei lähtenyt jonottamaan torniin kipuamista varten. Tylsyyksissämme arvelimme, että maisemat olisivat aika tasaiset. Ainakin siltä ne näyttivät, kun laskeuduimme mäenrinnettä kohti kaupunkia.


Tornin molemmin puolin oli kuin taiji-tunti menossa, kun näitä turismin huipentuma -kuvia otettiin.



Ja pitihän minunkin koettaa hetki kannatella tornia.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Montalcinon linnoituksella


Käytämme ahkerasti matkakohteittemme valinnassa hyödyksi Autoliiton kirjasta Pohjois-Italian ja Toscanan parhaat matkailukohteet. Se esittelee lyhyesti, mutta monipuolisesti kymmeniä houkuttelevia paikkoja, joista olemme kaikkiin käymiimme kohteisiin olleet tosi tyytyväisiä.

Yksi elähdyttävimmistä on Montalcino, jota em. kirjanen kuvailee arvostettujen punaviinienkin paikaksi. Me tutkimme siellä linnoitusta, kunhan ensin kumpuilevat maisemat oli huristeltu ja hieman peilattukin.


Vaikka kameraa kuinka pyöritteli ja venytteli, ei koko linnoitusta tietenkään saanut samaan kuvaan. Alla olevasta kuitenkin pääsee jyvälle siitä, mihin on menossa. "Ylätasanteelle" (asiantuntijoita hirvittänee sanavalinta) johtivat yhdet kiikkerät rappuset, mutta koska olimme liikkeellä vallan aikaisin, ei niissä ollut ruuhkaa. Ja kiipeäminen kannatti - kauniit maisemat avautuivat ihan toisin kuin auton ikkunasta.




Pieniä yksityiskohtiakin on kiva tallentaa!


Ja sitten kohti kylää, joka tietenkin oli aivan linnoituksen juurella. Itse nautin näistä pikku kylistä ja niiden kujilla tepastelemisesta kovasti! Joka kylässä on yleistä ja yhtäläistä, mutta myös niitä pieniä yllätyksiä, joista osan yritän napata kamerankin muistiin.


Vierailupäivämme oli 24.6. - vanhanaikaisen ajanlaskun mukaan juhannusaatto. Se ja kaikkien matkojemme ainoa pakollinen päivittäinen tavoite eli jäätelö yhdistyivät sopivasti, kun löytyi yhdestä kylän kurvista jäätelökioski.


 Ja mkäs näistä on valitessa! Kuopus ilostutti kauppiaan tilaamalla suklaa-tuplasuklaa-nutella -yhdistelmän, minä nautin limoncello-jäätelöä.


 Tällä lähetimme juhannusterveisiä kotiväille:


Tietenkin nämä "pakolliset" turisti-ruokakaupat löytyivät Montalcinostakin, mutta eipä siitä kannata välittää. Ymmärrän oikein hyvin paikallista väkeä, joka yrittää hyödyntää tavalla tai toisella sen, että nurkissa pamppaloi kaiken maailman sakkia.


Lohdullista kyllä, myös nämä juttuporukat ovat yhä olemassa!


maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kesäkoti-ikävää

 Harvinaisen kalsea kevät on väistämätä nostanut meilläkin matkakuumetta. Pääsemme taas lähtemään tuttuun paikkaan Podere Cisternellaan - jo ihan pian. Silti tuntuu epätodelliselta, että olemme kohta Toscanan valossa ja lämmössä.

Yksi niistä Mitä eniten odotamme -listan asioita on juuri majapaikkamme, joka on rauhallinen, kaunis, hyvin hoidettu ja keskellä kaikkea. Mielenkiinnolla odotan itse sitä, miten se on täksi kesäksi muuttunut. Viime vuonna nimittäin oli lomaviikkomme päätteeksi aukemassa alla olevan kuvan rakennukseen pieni herkkupuoti ja kahvipaikka.


Uimista taidamme odottaa kaikki! Ja kun allas on "omassa pihassa", on sinne helppo hypätä joka välissä ja monta kertaa päivässä.


Kunpa vanhin signora olisi vielä voimissaan! Kuopuksemme kutsuu häntä Titaanimummoksi, sillä rouva ahertaa joka päivä jossainpäin tilaa.
 

Kissoja olemme tavanneet monenlaisia pihapiirissä. Pennut ovat suloisia (tietenkin), aikuiset tarkkailevia ja kaikki viettävät aikaansa varsin virkansa mukaisesti - loikoillen, välillä terottaen kynsiään pihapuihin, tapellen... Olenpa yllättänyt yhden liottamasta häntäänsä uima-altaassa.

Mahtaako Buffon olla paikalla? Tällä nimellä kutsumme yhtä tummaa, raidallista kissaa, jonka toinen korva hieman lerputtaa. Aiempina vuosina hän on vartioinut maisemiaan tyynen rauhallisesti.


Istutukset ovat lumoavia - ruukuissa kasvaa niin kaktuksia kuin pelargonioitakin. Yrttipenkki löytyi pihasta viime vuonna. Sen lisäksi pihatien varrella pensastavat ainakin timjami ja laventeli. Niinpä on mahdollisuus nähdä myös kaikenlaisia pistoroottoreita kukkia pölyttämässä.


Ja koirakin on kotona! Kun emme tienneet huiskahännän nimeä, puhuttelimme sitä Pörröksi. Viime kesänä selvisi, että koiruus on nimeltään Pepe. Kun istuskelimme patiolla ruokailemassa, tuli joko joku kissoista tai Pepe hyvin usein seuraksemme.


Jos eivät kukot elämöi, töräyttelevät aasit aika ajoin äänimerkkejään. Kummastakaan eläinlajista ei ole yöllä metelöijäksi, mutta muuten hiljaiseen äänimaisemaan ne tuovat päiväsaikaan oman mausteensa. Kesällä 2016 aaseja oli kolme.


Kesällä 2015 tuloiltana aloin kuunnella minulle uutta kilkatusta. Lähdin äänen perään ja näin lammaslauman, joka juoksenteli pellolla. Niitä paimensi paimenkoira, jonka pentu ja isäntä seurasivat pellon laidalla touhuja. Sain joukon kuvaan kotimatkaltaan.


Näitä tuttuja asioita ja uusia kokemuksia odotamme jo kovasti!

Suuria tunteita napolilaisittain


Kuvahaun tulos haulle loistava ystäväni

Elena Ferranten neliosaisesta napolilaistarinasta on suomennettu jo kaksi: Loistava ystäväni sekä Uuden nimen tarina.

Tarina alkaa napolilaislähiöstä 1950-luvulta ja kulkee pikku hiljaa eteenpäin kuvaten niin Lilan ja Elenan ystävyyttä kuin heidän koko yhteisönsä ihmissuhteita, muutoksia ja arkea. Elämä on niukkuutta, väkivaltaa, yhteishenkeä, eteenpäin pyrkimistä. Mahdollisuuksia on vain kovin vähän.

Toinen osa jatkaa siitä, mihin ensinnäinen päättyi. Ystävyys on koetuksella monin tavoin, eikä arkikaan muutu yhtään helpommaksi iän myötä. Tytöistä toinen on valinnut avioliiton, toinen opiskelun. Eikä kumpikaan reitti ole helppo.

Molempien kirjojen kohdalla lukukokemus on lumoava! Elena kertoo heidän elämästään niin elavästi, että tuntuu aivan siltä kuin olisin itse mukana. Jossakin vaiheessa romaaneja tuli se muistakin loistoteoksista tuttu ongelma: lukeako yhtä uppoutuneena loppuun vaiko sittenkin alkaa säästellä?

Nyt toivon, että saan käsiini loputkin sarjan osat. Ja tietenkin toivon, että YLE aikanaan toimittaa meille tv-sarjan, jonka filmatisointi on käsittääkseni jo menossa.


 Kuvahaun tulos haulle uuden nimen tarina

Kun mikään ei ole suorassa

 Autostrada halki Italian on tuiki tarpeellinen reitti, mutta toisinaan ei ole tarvetta sille. Yhteen reissuumme pääsimme lähtemään jo pe...